Amma lukee aakkoset läpi

Kaikista parhaimmat kirjalöydöt tapahtuvat kirjaston poistomyynneistä. Kirjat eivät ehkä aina ole ihan priimakunnossa, mutta toisaalta klassikkoja, jotka divarissa maksaisivat maltaita, saattaa löytyä pilkkahintaan. Toukokuussa löysin omasta lähikirjastostani Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan.

Hinta: 20 senttiä!!!

Kaiken kukkuraksi olin jo aiemmin päättänyt lukea kyseisen teoksen W-kirjanani. Riemullani ei siis ollut rajoja, mutta kuinka kävikään? Kotona en löytänyt Wildeani mistään. Kaivelin ostoskassin, lastenvaunun alakorin, jääkaapin (!), soitin kirjastoon ja olin jo lähdössä pyörällä ajamaan päivällä kävelemääni reittiä läpi (ja riskeeraamaan ehtimiseni tärkeään juhlatilaisuuteen) kun kirjastosta soitettiin takaisin: kirja oli kuin olikin jäänyt tiskille. Seuraavana päivänä noudin kirjan ja halailin sitä onnellisena, olinhan jo luullut menettäneeni sen! Kysymys kuuluukin, kuinka pitkälle kirjahulluus voi mennä ja milloin siitä on syytä huolestua?

Rakastan tätä kirjaa jo ulkonäkönsä takia. Se on pieni ja pehmeä, satojen ihmisten käsissä kulunut ja muovautunut, kellastunut ja taipunut, mutta kuitenkin ehjä. Sen voi työntää vaikka iltalaukkuun rullalle, eikä siitä huolimatta tarvitse olla huolissaan, että sen ulkonäkö siitä olennaisesti rapistuisi.

Sitäkin ahdistavampaa oli, että ensimmäiset sata sivua kirjasta olivat minulle yhtä tuskaa. Tarina ei lähtenyt liikkeelle ollenkaan ja tunsin lukevani Wilden koottuja (sinänsä näppäriä) sitaatteja hyvin löyhällä juonella yhteensommiteltuna. Tuntui kuin olisin eksynyt viktoriaanisen ajan ylhäisön jäsenen tylsään ja pitkäpiimäiseen, sateiseen iltapäivään jossakin maalaiskartanossa kaukana kaikesta. Ilman romantiikan häivääkään. Wilde sai siis matkustaa laukussa jos toisessakin ilman, että olisin sanottavasti edennyt sen lukemisessa.

Mutta yhtä äkkiä, juuri, kun olin menettänyt toivoni, juoni lähti lentoon ja oli kerrassaan nerokas! Dorian Graysta, harvinaisen kauniista nuoresta miehestä, maalataan muotokuva. Gray harmistuu kun tajuaa, että maalaus saa säilyttää nuoruutensa ja kauneutensa, kun taas hänen osansa on rapistua ja vanheta. Pian hän kuitenkin joutuu huomaamaan, että taulun Dorian vanhenee ja muuttuu rumemmaksi hänen syntiensä seurauksena. Sen sijaan hän itse on aina yhtä komea ja nuorekas. Kun Gray vielä on tutustunut dekadenttiin lordi Henryyn, joka johdattaa hänet turmion teille, saa maalaus kokea kovia.

Wilde irvistelee niin patavanhoilliselle brittiyhteiskunnalle, mutta myös ylettömälle dekadenssillekin. Lopulta kyse on moraalisesta tutkielmasta: ihmisen omatunto on hänen todellinen minänsä.

1800-luvun lopulla ilmestynyt kirja herätti omana aikanaan valtavasti pahennusta. Sitä pidettiin moraalittomana ja homoseksuaalisena. Wilden homoseksuaalisuus vei miehen lopulta vankeuteen. Oikeudenkäynnissä kirjaa käytettiin todisteena kirjailijaa vastaan. Todellisuudessa kirja on kuitenkin nykymittapuulla mitattuna verrattoman kiltti, mutta toisaalta edelleen jotenkin paheellinen. Ehkä vaikutus johtuu siitä, että Dorianin harjoittamista paheista ei puhuta suoraan, vaan ne pitää tulkita rivien välistä. Näin eritoten viittauksissa homoseksuaalisuuteen.Vaikka homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan (onneksi!) nykyään aivan toisin, saa salamyhkäisyys ja jännitteisyys lukijan eläytymään ajan hengen mukaiseen turmeltuneisuuteen. Kirjaa lukiessani tunnen itsenikin aika paheelliseksi.

Yli sata vuotta myöhemmin on hyvä jälkiviisastella, mutta sanonpa vain, että Wilden aikalaisilta meni kirjan pointti kokonaan ohi.  Wilden psykologinen kuvaus moraalinsa menettäneen miehen hiljaisesta henkisesta romahtamisesta on karmeaa, mutta komeaa luettavaa.

Avainsanat: 1800-luku, kirjahankintoja, klassikko

Kukapa tyttö ei olisi joskus toivonut olevansa prinsessa? Pukeutua hienoihin mekkoihin, käyttää tiaroita ja kruunuja hiuksissa, odotella prinssiä noutamaan?

Jossakin vaiheessa realiteetit kuitenkin alkavat selvitä ja unelmat vaihtuvat konkreettisimpiin ja helpommin toteutuviin. Ehkä.

Tunnustan, että Victorian ja Danielin häät sekä häähumun lähettyville osunut Tukholman visiitti herättivät sisäisen pikkuprinsessani eloon. Kuitenkin kypsyneenä sikäli, että nykyään haluan enää seurata kuninkaallisia, en olla sellainen.

Kirjastosta osui käsiini Reginald Davisin Royal Families of the World, kuvateos vuodelta 1978, ajalta ennen prinsessa Dianaa, Mette-Maritia tai prinssi Danielia. Teos sisältäisi 150 värikuvan lisäksi paljon tietoa, mutta hellekelien uuvuttamana katselin vain kuvat ja virnistelin nykyisten hallitsijoiden 70-luvun tyyleille. Selvisi, että oikeatkin prinsessat kypsyvät.

Vai mitä sanotte tästä?

Iso-Britannian prinsessa Anne onkin ollut melkoisen vetävän näköinen beibe aikoinaan!

Entä kuka rakastunut nainen tässä tanssii tumman charmöörin käsivarsilla?

Siinähän on nykyinen Tanskan kuningatar Margaret prinssipuolisonsa Henrikin kanssa.

Nuoria ovat olleet myös Norjan kuningas Harald Sonjansa kanssa.

Sonja on kuin ilmetty tyttärensä Märta Louise. Tai siis lause kuuluisi kai esittää toisin päin. Äitiinsä tullut tyttö!

Äidistä ja tyttäristä puheen ollen:

Vuonna 1979 syrjäytetyllä Iranin šaahilla lienee ollut vikansa, mutta ainakin hänen aikanaan naiset eivät pukeutuneet kaapuihin, vaan kuningatar sai käyttää saapikkaita lyhyen hameen kanssa ja prinsessa pukeutui viimeistä huutoa olevaan farkkuhaalariin.

Ja lopuksi tietokilpailukysymys:

Kuka hallitsee Liechtensteinia?

Ei se mitään. Ja mitäpä väliä sillä onkaan. Mutta prinsessan haalarissa on vänkää discojytkettä

Avainsanat: kuninkaalliset, kuvakirjat

En ole järin kiinnostunut jalkapallosta, mutta pidin salaa afrikkalaisten isäntien puolta MM-kisoissa. Huonolla menestyksellä, käsittääkseni.

Kun koko maailman katseet kerran kohdistuivat Afrikkaan, nappasin minäkin kirjastosta mukaani Mohammed Umarin teoksen Amina. Kirja osoittautui nopealukuiseksi, mutta raskaita teemoja käsitteleväksi ja runsaasti ajatuksia herättäväksi teokseksi.

Amina on nigerialaisen lainsäätäjän nuori, neljäs vaimo, joka opettelee elämään hyväosaisen kotiäidin yltäkylläistä, mutta toimetonta ja miehen alistamaa elämää. Ystävänsä Fatiman vaikutuksesta hän kuitenkin avaa silmänsä ja näkee ympärillään vallitsevan kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Hän perustaa naisten yhdistyksen ja alkaa määrätietoisesti kehittää kaupunginosaansa ja sen asukkaiden elinoloja. Päättäjiä (miehiä) naisten touhut hermostuttavat.

Naisten surkea asema on yksi kirjan kantavista teemoista ja siihen lukijan huomio ensiksi kiinnittyykin. Lopulta kuitenkin itselleni jäi sellainen tunne, että naisten huono asema Nigeriassa on enemmän oire vieläkin perustavammanlaatuisista ongelmista.

On myönnettävä, että oma yleissivistykseni Nigerian asioista kuului luokkaan olematon, joten asiaa piti kirjan lukemisen jälkeen vähän tutkia. Nigeria sai Iso-Britannialta itsenäisyyden vuonna 1960. Sen jälkeen sen lähihistoria on muiden kohtalotovereidensa tavoin koostunut useista sekä siviili-, että sotilasvallankaappauksista. Eräiden arvioiden mukaan itsenäisyyden aikana Nigeriasta on varastettu 400 miljardia dollaria; saman verran kuin koko Afrikan länsimailta saama apu yhteensä. Tästä voi jo päätellä jotain Nigerian mammuttiluokan ongelmista.

Lontoolaistunut Umar kuvaa kotimaansa sivistymätöntä yläluokkaa, joka vailla tunnontuskia kavaltaa verorahoja, salakuljettaa tavaraa ja vaihtaa autojaan useammin kuin sukkia. Samaan aikaan valtaosa väestöstä näkee nälkää ja kuolee sairauksiin. Länsimaiset liikemiehet ovat tietysti leikissä mukana, maan mineraalivarat myydään ulkomaiselle kaivosyhtiölle, potti jaetaan tasan eurooppalaisten ja päättäjien kesken. Kansaa ei myöskään kannata opettaa viljelemään, koska ulkomailta tuotu riisi kasvattaa yläluokan rahakukkaroita huomattavasti paremmin. Allah kyllä armahtaa, kun rukoilee viisi kertaa päivässä ja piipahtaa silloin tällöin Mekassa. Mutta jos köyhää naista epäillään siveettömyydestä, tuloksena on keppirangaistus tai jopa kuolemantuomio. Fatiman suulla Umar ihmetteleekin, miksi Euroopassa noudatetaan islamia ilman muslimeja, mutta Nigeriassa on muslimeja ilman islamia. Miksi Allah antaa anteeksi rikkaille ja miehille, mutta köyhiä ja naisia on rankaistava?

Miksi sitten nigerialaiset tyytyvät tähän? Avainsana on tietämättömyys. Suurin osa ei osaa kirjoittaa edes omaa nimeään ja  Aminan koulussa naiset ovat epävarmoja siitä, onko maailma pyöreä. Tällaisessa maaperässä on helppo sortaa heikompaa. Tietämättömyys johtaa orjuuteen, tieto vapauteen.

Avainsanat: afrikka, naisen asema, oikeudenmukaisuus, perhe, talous, yhteiskunta

Aloittaessani tämän aakkoshaasteen aavistin, että joidenkin kirjaimien kohdalla minulle tulisi vaikeuksia löytää mielekästä luettavaa. Tähän asti kaikki on kuitenkin mennyt hämmästyttävän hyvin. Mutta nyt tupsahdin esteeseen niinkin eksoottisen kirjaimen kuin U:n kohdalla! (Ongelma väistyi tämänpäiväisellä kirjastoreissulla ja pääsen seuraavaksi sukeltamaan nigerialaisen yhteiskunnan ytimeen.) Onneksi minulla oli jo jemmassa Kaija Valkosen kirjoittama Maija Karhi -elämäkerta: Maija Karhi - Samppanjaluonne, minäkö, mikä sopikin erinomaisesti helteiseen ulkoilmalueskeluun.

Olen jo aiemmin paljastanut viehtymykseni niin elämäkertoihin kuin vanhoihin suomalaisiin elokuviinkin. Jälkimmäinen vaatii ehkä enemmän selittelyjä. Eniten niissä kai kiehtoo nostalgia, mennyt maailma, miljööt, viattomuus, puhtaus ja turvallisuus. Niitä voi katsoa varmana siitä, ettei silmien eteen leväytetä mitään sellaista, mitä nykyään televisiosta saa katsella ihan riittämiin.

Aika ajoin sukellan suomifilmien ja teatterintekemisen kiehtovaan maailmaan näyttelijäelämäkertojen muodossa, eikä tämäkään 60 vuotta pitkän näyttelijänuran kuvaus tuottanut pettymystä. Sanottakoon, että Kaija Valkonen on kirjoittanut merkittävistä naisista ennenkin: hänen käsistään ovat lähteneet mm. Eeva Ahtisaaren ja Kyllikki Virolaisen elämäkerrat.

Kirjan nimi on auttamattoman ärsyttävä ja se tuo mieleeni kaikki negatiiviset kliseet mitä vanhoihin suomalaisiin elokuviin vain voikin liittää. Mutta kun siitä pääsee yli, imaisee kirja mukaansa. Ainakin jos jakaa kanssani kiinnostuksen teatteriin ja elokuvaan sekä menneitten vuosikymmenten eturivin näyttelijöihin.

Tällaisia elämäkertoja ei oikein voi arvostella kirjallisten ansioiden perusteella. Tarina hyppii ajasta ja paikasta toiseen paikoin melko mielivaltaisestikin, mutta se kuuluu niin elämäkertojen kuin myös Maija Karhin kuplivaan luonteeseen. Sitä paitsi hyppelystä muodostuu kuitenkin lopulta yhtenäinen kokonaisuus. Karhi on jutunkertoja ja välillä lukijan on vaikea ymmärtää, miten jokin tarina liittyy yhtään mihinkään, mutta kas kummaa, jotenkin se vain liittyy. Tässä tarinoiden yhteensommitelussa Valkonen lienee tehnyt kiitoksen arvoisen työn.

Maija Karhi on esiintynyt lukemattomissa elokuvissa ja vielä useammissa teatterirooleissa. Mikäli Karhin ura on sinulle tuntematon, voit tutkailla elokuva- ja tv-uraa vaikkapa täältä. Suuri yleisö tuntee hänet ennen kaikkea monista suulaista ja menevistä tai jopa bimbomaisista (olihan hänellä sentään paheellisen punainen tukka!) elokuvarooleista. Kirjan kiinnostavinta antia on kuitenkin teatterimaailman, erityisesti Intimiteatterin ja sen persoonallisen johtajan Mauno Mannisen tragikoominen kuvaus. Elämäkertoja lukiessa on aina muistettava, että kertoja kertoo ihmisistä ja tapahtumista aina oman versionsa, mutta sanottava on, että Karhi kertoo kollegoistaan ja muista ystävistään äärimmäisen kauniisti, eikä ole sokea omillekaan puutteilleen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kevyttä kesälukemista. On kuitenkin turha kuvitella, että se olisi ollut sisällöltään mitäänsanomatonta höttöä. Päin vastoin. Näyttelijöiden elämäkerrat ovat siitä merkillisiä, että ne käsittelevät kepeästä ulkokuoresta huolimatta elämää ja ihmismieltä äärettömän syvällisesti ja monisyisesti. Tämä johtunee siitä, että niiden havannointi ja analysointi on näyttelijän työtä. Itse huomasin kirjaa lukiessani pyöritteleväni päässä hyvinkin yllättäviä ja perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Ai mistäkö kirjan nimi sitten tulee? Maija Karhin luonteesta tietysti. Tarkemmin sanottuna eräästä 60-luvun lehtijutusta, jossa toimittaja luonnehtii Karhia samppanjaluonteeksi: iloiseksi, romanttiseksi, kuplivaksi. Karhi sensuroi otsikon, sillä hän oli huolissaan julkisuuskuvastaan. Suuri yleisö olisi saattanut luulla, että näyttelijätär on perso samppakaljalle.

Niin viatonta, puhdasta ja turvallista. Aivan kuten Suomifilmi-glamourin kuuluukin olla.

Avainsanat: elämäkerta, näyttelijät, Suomi

Jokin aika sitten huomasin, että vaikka lukemani kirjat ovat hyvin pitkälti sijoittuneet menneisyyteen, en ole blogannut vielä varsinaisesti omasta alastani, eli historiasta. Siis tieteellisestä historiasta.

Olen aikaisemmin kertonut vuodenaikoihin liittyvistä kirjamieltymyksistäni. Kesäisin ja aivan erityisesti kesäkuussa ahmin elämäkertoja. Viehtymyksestäni näyttelijöiden elämäkertoihin saatte tuta muutaman viikon kuluttua, mutta T- kirjakseni kaivelin kirjahyllystä siellä jo muutaman vuoden ajan odottaneen Martti Turtolan Risto Ryti -elämäkerran.

Minulla on nyt hieman vaikeuksia päättää, kirjoittaisinko teille elämäkerrasta vaiko Risto Rytin elämästä, mutta taidan kirjoittaa molemmista. Aloitetaan kuitenkin kirjasta.

Uskallan suositella kirjaa sellaisillekin henkilöille, joita elämäkerrat tai poliittinen historia eivät liiemmin kiinnosta. Jonkinasteinen kiinnostus Suomen historian kohtalonhetkiin on kuitenkin välttämätöntä. Tunnustan oman (jo monen muunkin) tieteenalani helmasynniksi arkistonpölyisen asioiden esittämistavan, mutta Turtolan tekstiä lukee mielellään. Itse asiassa kirjan rakenne (olkoonkin, että se on perinteinen kronologinen) on erinomainen. Muutamat lähteitten kautta kuljetetut siirtymät lukujen välillä ovat erinomaisesti kyhättyjä.

Luonnollisesti kirjan pääpaino on Rytin julkisessa ja eritoten poliittisessa elämässä. Kohotin hieman kulmakarvojani lukiessani suhteellisen suppeaa alkuperäislähteiden luetteloa, toisaalta joukosta löytyy helmenä venäläistä lähteistöä, joka toi uutta tietoa talvi- ja jatkosodan vaiheista ja joka kirjan ilmestyessä 1994 lienee ollut uutta ja sensaatiomaista. Turtola rakentaa kuvaa Risto Rytistä hyvin pitkälti aikalaisten (kuten Paasikiven, Mannerheimin ja Linkomiehen) muistelmien varassa. Tämä tuo kuvaukseen mukavaa elämänmakuisuutta.

Risto Ryti on siitä harvinainen presidentti, ettei hän jättänyt jälkeensä muistelmia tai muuta poliittista testamenttia, jossa hän olisi selvittänyt, millaisen kuvan haluaa itsestään jätettävän historiaan. Rytistä muistetaan eritoten sopimus Ribbentropin kanssa ja tuomio sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Loppuelämänsä ajan Ryti olikin kakkosluokan kansalainen. Kuitenkin hänen isänmaallisen ja epäitsekkään tekonsa muisto säilyi suomalaisten mielissä ja pääsi kunnolla esille Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Hyvänä esimerkkinä tästä on sijoittuminen toiseksi muutamia vuosia sitten järjestetyssä Suurin Suomalainen-kisassa, jossa Ryti oli ainoa kärkikymmenikköön ohi virallisen ehdokasasettelun nousseista. (Yle näyttää muuten parhaillaan uusintana kymmenen kärjestä tehtyjä dokumentteja, suosittelen lämpimästi!)

Kirjasta selviää, että Ryti todellakin tiesi tekevänsä poliittisen (ja likipitäin myös oikean) itsemurhan allekirjoittaessaan liittosopimuksen Saksan kanssa omissa nimissään. 60-vuotiaana Rytin ura oli ohitse (kun taas tuossa iässä Kekkosella, Mannerheimilla ja Paasikivellä oli vielä uran huippuhetket kaukana edessä päin). Siitä huolimatta Ryti ehti olla kansanedustaja kolmella kaudella, Suomen pankin pääjohtaja, sen hallituksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri, pääministeri kahdesti sekä presidentti niinikään kahdesti. Pääministerinä ja presidenttinä hän toimi toisen maailmansodan aikana ja Suomen pankin johdossa ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja itsenäistymisen haastavissa jälkimainingeissa. Ryti ehti siis tehdä paljon muutakin kuin sopimuksen Hitlerin kanssa. Ensisijaisesti hän oli talousmies, vasta toissijaisesti poliitikko. Jotakin Rytin vaikutuksesta nuoren Suomen talouselämään kertoo se, että hän keksi sanan suhdanne suomen kieleen.

Ryti oli kuivakka idealisti, kylmähermoinen, likipitäin tunteeton. Näitä kaikkia ominaisuuksiaan hän sovelsi paitsi ympäröivään yhteiskuntaan myös itseensä. Niinpä Ryti ei olisi halunnut armahtaa viimeisiä punavankeja 1920-luvulla, mutta toisaalta hän olisi toivonut oman sotasyyllisyysoikeudenkäyntinsä pitämistä Moskovassa (jossa olisi todennäköisesti saanut kuolemantuomion), jotta suomalainen oikeusjärjestelmä ei olisi tahriintunut farssissa, kuten hän itse oikeudenkäyntiään nimitti.

Tästä miehestä voisin kertoa vielä paljonkin, mutta päätän tähän. Lukekaa se kirja.

Jk. Olen viettänyt suloista suvea maalla ja kommentteihin vastaaminen on siksi ollut retuperällä. Kiitän kommenteista ja palaan niihin piakkoin, kunhan pääsen asettumaan taloksi.

Avainsanat: 1900-luku, elämäkerta, historia, politiikka, sota

Valoisina kesäöinä on aikaa lukea, joten vietän ainakin muutaman hetken juhannuksestani Risto Rytin seurassa. Tähän mennessä minulle on jo selvinnyt, että monista avuista ja lahjakkuudestaan huolimatta Ryti oli hyvin pidättyväinen ja jopa passiivinen seurassa. Erään illanvieton yhteydessä kirjailija Katri Bergholm puuskahti turhautuneena: “Risto, för Gods skull, säg för engågs skull någonting!” (”Risto, sano Herran tähden kerrankin jotain!”)

Merkittävän ihmisen ei tarvitse olla itseään markkinoiva supliikki. Käykää lukemassa Reeta Karoliinan vastakommentti Jacques Eijkensin uusiin kirjailijoita koskeviin vaateisiin. Tähän julistukseen kelpaa yhtyä: meille todellakin riittää pelkkä kirja!

Avainsanat: jorinoita

Aivan tämän blogin alkutaipaleella rakas isoveljeni ehdotti minulle myös elokuvista kirjoittamista. Laitoin vastaan: “Enhän minä ymmärrä elokuvista mitään!” sanoin. Seurasi isoveljellinen silmien pyöräytys. “No, ethän sinä ymmärrä kirjoista sen enempää!”

Tänks!

Muutaman kuukauden asiaa sulateltuani alan kuitenkin kallistua sille kannalle, että velikulta oli oikeassa. Kirja-arvioni perustuvat yleensä hyvin voimakkaaseen henkilökohtaiseen kokemukseen (joskin olen väliin yrittänyt sirotella myös samaan aikaan kirjallisuusopinnoissa oppimiani huomioita). Ja toisten blogeja lukiessani olen huomannut pitäväni eniten niistä, jotka tuovat oman kokemuksen rohkeasti esille. Miten se meihin vaikuttaa, se kai taiteessa on tärkeää?

En nyt kuitenkaan ole muuttamassa tätä elokuvablogiksi satunnaisia harha-askelia lukuun ottamatta, mutta koska monet, ainakin Leena, Lumiomena ja Anni.m. ovat viime aikoina jakaneet omat lempielokuvansa kanssamme, liityn joukkoon minäkin. Seuraa siis,

Kymmenen elokuvaa, jotka muuttivat maailmaani

1. TALVISOTA

Kuten useimmat tämän listan elokuvista, osaan tämän käytännössä ulkoa. Pekka Parikan ohjaama Suomen kohtalonhetkien kuvaus on komeaa katsottavaa. Ennen kaikkea pidän tätä kuitenkin uskomattoman hienona tutkielmana suomalaisesta miehestä ja suomalaisuudesta laajemminkin. Joukko Suomen eturivin näyttelijöitä teki tässä aivan käsittämättömän hienoja roolitöitä. Tämän elokuvan myötä nostin Taneli Mäkelän kilometrin korkuiselle kultajalustalle, eikä hän sieltä sen koommin ole pudonnut.

2. DIKTAATTORI

Puhtaasti elokuvallisessa mielessä ajateltuna tämä on listani paras elokuva. Charlie Chaplin oli nero. Sen toteaminen ei ole erityisen omaperäistä. Myös suitsutusta siitä, kuinka tarkkanäkiöisesti Chaplin näki Saksan tilanteen jo 30-luvun lopulla, ei tarvinne tässä toistaa. Mutta se on pakko sanoa, että kukaan muu kuin Chaplin ei onnistu komiikan keinoin esittämään niin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Tämä elokuva on oikeasti hauska, mutta samaan aikaan koskettava. Chaplin nauraa ja itkee yhtä aikaa ja niin tekee katsojakin.

3. PIUKAT PAIKAT

Kolmen kärkeeni mahtuu sentään muutakin kuin sotaa, mutta historiassa pyöritään edelleenkin. Billy Wilderin ohjaama ja Marilyn Monroen, Tony Curtisin ja Jack Lemmonin tähdittämä, iloiseen 20-lukuun sijoittuva hupailu on yksinkertaisesti kuplivan kepeää ja hyvin tehtyä viihdettä. Simppeli, mutta toimiva juoni, hienot näyttelijät, jännitystä, romantiikkaa ja legendaarisia musiikkiesityksiä. Mitäpä sitä muuta komedialta osaisi toivoa? Kuvaukset eivät olleet suinkaan helpot, kiitos jo varsin huonossa kunnossa olleen Marilyn Monroen. Juuri se ehkä tekeekin elokuvasta lopulta niin onnistuneen. Täydellisen onnistunut amerikkalainen illuusio.

4. FORREST GUMP

Elokuva, jota en osaa analysoida edellisten tapaan, mutta jota takuuvarmasti nauliudun katsomaan, kun se telkkarista tulee. Tom Hanks tekee laatutyötä. Pidän tällaisista elämäkertaelokuvista (ja -kirjoista), joissa yhden ihmisen elämän kautta esitellään pätkä maan tai maailmanhistoriaa. Mikrohistoria tulee makroksi. Se selittää myös seuraavan elokuvan listasijoituksen.

5. BENJAMIN BUTTONIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

Tämän elokuvan nostamista kärkikymmenikköön epäröin vähän. Toisaalta siksi, että se on Forrest Gumpin kanssa kovin samantyyppinen “vähän” erikoisen  syvän etelän miehen elämäntarina Amerikan historian vuosikymmenten halki. Toisaalta elokuva on sen verran tuore, että vielä on mahdotonta sanoa, miten se kestää aikaa. Uskon sen kuitenkin kestävän. En ole koskaan ollut erityisen suuri Brad Pitt-fani, mutta miestä kohtaan tuntemani arvostus nousi tämän elokuvan myötä suuresti. Elokuvan perusajatukseen, elämän kulkemiseen takaperin, liittyy niin paljon huimia ajatuksia ja pohdinnan paikkoja, ettei viitostila liene yliampuva ratkaisu.

6. JÄNIKSEN VUOSI

Risto Jarvan Jäniksen vuosi antaa sekin katsojalleen ajattelemisen aihetta. Arto Paasilinnan 1975 kirjoittama kirja on 2000-luvulla vielä enemmän ajankohtainen kuin oli ilmestyessään ja Jarva on onnistunut lisäämään hyvään tarinaan vielä oman lämpimän kädenjälkensä. Tarina kertoo paitsi hauraasta ja ristiriitaisesta luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta myös yksilön asemasta yhteiskunnassa. Mitä oikeuksia on luonnolla? Ja mitä oikeuksia on luontokappaleella nimeltä ihminen? Tämän katsottuani olen aina hetkisen aikaa halukas katoamaan jänkhälle.

7. TAHRATON MIELI

Kun pyysin miestäni tekemään oman top10-listansa, hän mainitsi tämän Michael Gondryn ohjaaman mestariteoksen. Pyyhin listaltani siinä alunperin olleen toisen Chaplin-klassikon Nykyajan (koska kyllä yksi Chaplin sentään saa riittää) ja otin tilalle tämän. Vaikka miespääosassa on Jim Carrey, ei sen kannata antaa hämätä, tästä elokuvasta ei nimittäin löydy pieruhuumorimaneereita. Clementine (Kate Winslet) päättää pyyhkiä poikaystävänsä Joelin (Carrey) mielestään. Ihan kirjaimellisesti. Mutta voiko Suurta Rakkautta koskaan pyyhkiä mielestä?

8. KOMISARIO PALMUN EREHDYS

Nostin tämän listalle edustamaan paitsi Komisario Palmuja, joiden fani olen niin kirjoissa kuin elokuvissa, myös suomalaisen elokuvan kulta-aikoja, joiden hedelmiä (niin täydellisen kypsiä kuin sitten niitä raakileeksi jääneitäkin) fanitan täysillä. Komisario Palmun erehdyksessä viehättää sen klassinen suljetun huoneen murhamysteeri: kuka murhasi Bruno Rygseckin? Erityismaininta loisteliaasta Leo Jokelasta Kokin roolissa. Samoin kohtauksesta Kämpissä, jossa Jokela laulaa “Silmät tummat niin kuin syksyinen yö” ikimuistoisesti.

9. KILL BILL 1&2

Quentin Tarantinon elokuvien vetovoima on huikaiseva. En pidä väkivaltaisista elokuvista normaalioloissa ollenkaan, mutta Tarantino saa marssittaa eteeni kaikessa rauhassa toinen toistaan raaempia kohtauksia ja tämä tyttö katsoo ihan mielellään. Ehkä se johtuu Tarantinon luomasta hienosta visuaalisesta maailmasta tai sitten olen vain jotenkin samalla tavalla vinksahtanut hänen kanssaan (ja ilmeisesti moni muukin on!). Sentään lievästi rauhallisempi kakkososa on mielestäni joukkoteurastusnumero1-osaa parempi. Tarantino onnistuu myös valitsemaan elokuviinsa käsittämättömän hyvää musiikkia ja nimen omaan Kill Bill-elokuvien musiikkivalinnat ovat onnistuneet loistavasti. Usein elokuvamusiikki on vain hissipimputuksenkaltaista taustaääntä, mutta näissä elokuvissa musiikki esittää roolia tai kahtakin.

10. TYTTÖ JOKA TIESI LIIKAA

Tunnen punastuvani. Mutta juuri siksi lisään tämän elokuvan kymmenenneksi. Goldie Hawnin ja Chevy Chasen tähdittämässä elokuvassa vain on sitä jotakin. Se on hauska ja höpsö ja aika tyhjänpäiväinen ja siinä kategoriassaan mielestäni yksi maailman parhaista. Juonesta nyt on turha puhua, mutta mainittakoon, että paavi on vaarassa ja Goldiella on jotakin asiaan liittyvää, mikä ei hänelle kuuluisi. Pienenä se albiinogangsteri oli tosin uskomattoman pelottava, joten elokuva lienee tuottanut kyseenalaista mainetta viattomille albiinoille. Mutta tietääkö kukaan, löytyykö tätä DVD:nä mistään?!

Tällaisen listan loppuun tulee aina kirjoitetuksi, että niiiin monta hyvää elokuvaa jäi uupumaan ja oikeastaan haluaisin lisätä listalle vielä vaikka mitä. Mutta pitäydyn nyt tässä listassa ilman sen kummempia selityksiä. Ainoa harmituksen aiheeni on (sen tähän, totta tosiaan, lisään), ettei listalle mahtunut yhtään Hitchcockia, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Mutta olkoon näin tällä kertaa.

Millainen on sinun kymmenen kärkesi?

Avainsanat: elokuvat

Ollaan oltu kivalla kesälomareissulla Tukholmassa ja sitten vielä diagnosoimattoman kesälenssun kourissa kotona. Olisipa helppo laittaa surkea epäonnistumiseni kiireiden ja sairastelun piikkiin, mutta en nyt kuitenkaan siihen alennu.

Minä ihan oikeasti yritin. Yritin lukea Spenglerin Länsimaiden perikadon, mutta en pystynyt. Muistattehan, että ostin sen jokin aika sitten Kuopion torin helppoheikeiltä? Että professorini kehotti kaikkia opiskelijoitaan lukemaan sen joskus? No, se joskus ei minun kohdallani ole aivan vielä. Ei ainakaan ennen kuin olen saanut nukkua hetken aikaa täysinäisiä öitä ilman pikkuvarpaita suussani. Eli näillä näkymin joskus vuoden 2025 tienoilla. Mutta ei hätää, professori alun perin ehdottikin kirjaa eläkkeellä luettavaksi. Nyt ymmärrän miksi!

Samalla kertaa Länsimaiden perikadon kanssa hankin Maailmankirjallisuuden novelliklassikot 1-2. Koska niistä löytyi runsaasti S-alkuisia kirjailijoita, päädyin ottamaan toisen mukaani matkalukemistoksi.

Olen löytänyt novellit vasta hiljattain. Aikaisemmin ajattelin, että novelli on vähän niin kuin keskenjäänyt kirja. Sittemmin olen huomannut, että moni keskinkertainen romaani olisi saattanut olla hyvä novelli. Ne ovat usein romaaneja aidompia, eivät keinotekoisesti venytettyjä. Ne myös muodostavat matalan kynnyksen uuden kirjailijan sielunelämään tutustumiseen. Sitä paitsi juuri matkoilla novellit ovat näppäriä. Pienen tilantarpeen lisäksi ne myös vievät aikaa säästeliäästi. Voit lukea hetken junassa, toisen laivassa ja kolmannen nukkumaan mennessä ja kas, valmista tuli!

Tukholmassa ehdin lukemaan kaksi novellia, armenialais-amerikkalaisen William Saroyanin (1908-1981) Intiaani nimeltä Veturi 38- ja tanskalaisen Villy Sørensenin (1929-2001) Romeo ja Signe -novellin.

Näistä kahdesta päädyn suosittelemaan teille Saroyania, vaikka minulla on jotenkin epämiellyttävä kutina siitä, että Romeo ja Signe olisi paljon hienompi ja syvällisfilosofisempi valinta, jos vain pysähtyisin sitä todella ajattelemaan. Mutta kuten jo Spenglerin kohdalla totesin, minä en on syvällisfilosofisella tuulella. Intiaani nimeltä Veturi 38 kertoo hullun intiaanin ja kirjailijan nuoren alter egon yhden kesän kestäneestä ystävyydestä. Romeo ja Signe kertoo taas ah, niin kaihoisan sokean tytön kasvutarinan naiseksi.

Tällä kertaa iloisen amerikkalaisen 20-luvun automobiilihenki kuitenkin säväytti enemmän kuin sinänsä hieno ja romanttinen metafora kyynelten selkeyttävästä vaikutuksesta näkökykyyn.

Avainsanat: kirjasedät, klassikot, novellit

Valikoin R-kirjani niinkin syvällisesti kuin tutustumalla Sokoksen alelaarin tarjontaan. Sieltä löytyi Alyson Richmanin Pohjoinen tango. Kansi oli sielukkaan syvän punainen, takakannen juonitiivistelmä lupaili hyvää ja kirjailijan nimikin alkoi oikealla kirjaimella, joten marssin kuuden euron ostoksineni saman tien kassalle.

Pohjoinen tango kuuluu kategoriaan kiusalliset kirjat. Ne ovat niitä, joista on vaikea sanoa mitään. Ehkä ne siksi löytyvätkin alelaareista. Yritetään nyt kuitenkin.

Kirjan useasta päähenkilöstä merkittävin rooli on varattu chileläiselle perheenäidille Salomelle, joka joutuu Augusto Pinochetin hirmutekojen uhriksi ja pakenee miehensä ja lastensa kanssa Ruotsiin. Ruotsissa hän päätyy omaa holokaustiperintöään kantavan juutalaisen psykiatrin Samuelin vastaanotolle. Tämä puolestaan on naimisissa alunperin suomalaisen sotalapsen, Kaijan kanssa. Kuten näistä aineksista voi päätellä, on kirjan perusteemana universaali sodan ja väkivallan aiheuttama kärsimys. Kyseessä ei ole mikään hyvän mielen kirja.

Mitä tulee kuvailevaan kieleen, olen huomannut mieltyneeni “karun miehekkääseen” tyyliin. Kun Richmond kirjoittaa samettisista huulista ja marsipaanintuoksuisista hiuksista, olen jo varuillani. Ja kun päästään murskatun vadelman muotoisiin nänneihin, on kipukynnykseni ylitetty ja komeasti. Kirjan aistikkuus, tunnelmallisuus ja romanttisuus muodostavat sitä paitsi kummallisen kontrastin, kun kirja kuitenkin kertoo suurimmaksi osaksi kidutuksista ja lasten inhimillisistä kärsimyksistä. Aivan kuin ilkeä ja kieroutunut noita olisi päässyt Harlekiinikirjojen käsikirjoittajaksi. Tämä kuitenkin tuntuu olevan kirjailijan tietoinen valinta, joten hatunnosto sille, vaikka en itse ratkaisusta erityisesti välitäkään.

Vähän enemmän voi sen sijaan kritisoida lukijan aliarvioimista. Kaikkea ei tarvitsisi selittää puhki. Richmondilla on myös rasittava amerikkalainen talkshow-rakenne tekstissään. Ihan kuin jokaisen luvun ja kappaleen välissä olisi näkymätön mainoskatko, jonka jälkeen lukijalle juuri selitetty asia virkistetään uudellleen mieleen. Joko Richmond pitää lukijaansa vähän yksinkertaisena tai sitten huonomuistisena.

Suomalaisia ja ruotsalaisia lukijoita tietysti kiinnostaa eniten se, mitä newyorkilainen meistä kirjoittaa. Pikakuukkeloinnilla Richmondin skandinaavikytkökset (ja niitä selvästi on) eivät selvinneet minulle, tietäneekö joku niistä enemmän? Joka tapauksessa Richmond pärjää mallikelpoisesti. Ehkä suomalaista hieman kyllästyttää palaaminen aina uudestaan ja uudestaan kylmän talven tai vaalean ihon päivittelyyn, mutta vaikkapa amerikkalainen lukija saattaa nähdä asian  toisin.

Kaiken kaikkiaan kirja yltää reippaasti positiivisen puolelle, vaikka se ei erityisesti sykähdytäkään. Sen parasta antia olivat ihmisoikeusasiat. Hyvä, että välillä meitä muistutetaan siitä, että tälläkin hetkellä jossakin päin maailmaa ihmiselämiä pilataan vainolla, väkivallalla ja sodalla.

JK. Kommentoineet ovat saaneet viime aikoina omituisen virhesivun kommentin lähettämisen jälkeen. Ylläpito korjaa virhettä parhaillaan. Vaikka tuollainen sivu aukeaisikin, tulevat kommentit kuitenkin perille, joten rohkeasti vaan kommenttia kehiin

Avainsanat: 1900-luku, ihmisoikeudet, politiikka, yhteiskunta

Lukuhommat ovat jääneet viime aikoina vähälle. Liekö syy kesässä vai sitten Queneaun aiheuttamassa posttraumaattisessa tilassa Koska aakkosurakkani on kuitenkin tähän mennessä edennyt hämmästyttävän nopeasti, olen sallinut itselleni lusmuilun hyvällä omallatunnolla. Lähipäivinä olenkin keskittynyt kaikkeen sellaiseen, mikä vain haiskahtaakin naiselliselle hömpälle. Katsoin äsken jopa Kauniit ja Rohkeat ensimmäistä kertaa vuosikausiin! Ehkäpä siksi kirjastostakin lähti mukaan tämä Sex and the City, Sinkkuelämää -elokuvakirja, joka esittelee nimensä mukaisesti kulttisarjan jatkoksi syntynyttä elokuvaa.

Sanottakoon nyt heti kättelyssä, etten pitänyt elokuvasta ollenkaan. Lähinnä siinä ärsytti Carrien ja Kihon lapsellinen käytös. Nainen on neljäkymmentä ja mies on jotain, hmph, sata vuotta, mutta siitä huolimatta häät perutaan aavistuksen ennen h-hetkeä puhelimitse (kas, kun ei textarilla: “hei mä en haluu olla enää sun kaa”) ja vuosikausien on off-suhde kuopataan saman tien, ilman, että pariskunta puhuisi sanaakaan keskenään jälkeenpäin. Hieman liian teinimäistä ollakseen uskottavaa, sanoo tämä alle kolmekymppinen kotiäiti. Mutta ehkä olen kasvanut purkissa.

Elokuvakirja kertoo elokuvan käsikirjoittamisesta ja tekemisestä näyttelijöiden, ohjaajan ja muun tuotantotiimin näkökulmasta. Elokuvan juoni käydään kuvallisesti läpi tekijöiden kommenttien siivittämänä. Kuten Sinkkuelämää-tyyliin hyvin sopii, on kirja visuaalinen ja värikylläinen. Luonnollisesti naisten asut ja muoti ylipäänsä pääsevät kirjassa hyvin esille.

Kirja nosti elokuvan arvostusta melko paljon. Arvostan aina sitä, kun ihmiset ovat nähneet vaivaa asiansa eteen. Näin on selvästi myös Sinkkuelämää-elokuvankin kanssa. Tässä muutamia huomion arvoisia poimintoja ja makupaloja (kuvia klikkaamalla näet ne suurempana):

Ihmettelin syvästi Carrien hääpukua. Se oli minusta kammottava ja komeuden kruunasi turkoosin väriseksi maalattu kuollut kanarialintu päässä. Lisäksi meikki sai Carrien näyttämään lähinnä Julmia Juonisen ja vampyyrin yhdistelmältä. Nyt kirjan luettuani tiedän, että Vivienne Westwoodin puku valikoitui sillä perusteella, että Carrien täytyi näyttää siinä mahdollisimman hylätyltä ja pieneltä. Siinä puku totisesti onnistuu. Sydäntäni lämmittää myös tieto siitä, etten ollut ainoa, joka ei suoralta kädeltä lämminnyt värjätylle kananpyrstölle.

Kihon ostama asunto on varmasti kenen tahansa asuntotaivas. Aika hauska yksityiskohta on tässä(kin) kohtauksessa Carrien yllä nähty vyö, jonka puvustustiimi nimesi Rogeriksi. Laskekaapas huviksenne, kuinka monessa eri asukokonaisuudessa käytetään samaa vyötä. SJP olisi kuulemma halunnut käyttää sitä aina, mutta tuotantotiimi ei antanut

Tämä Mirandan No Dress Code-jakku on aivan ihana. Mistähän tuollaisen saisi?

Kirja on siinäkin mielessä kätevä, että jos johonkin elokuvassa nähtyyn asuun on ihastunut, voi sen alkuperän tarkistaa The Look Bookista. Charlotten naisellinen ja klassinen tyyli on aina miellyttänyt omaa silmääni eniten, entä kuka on sinun suosikkisi?

Olen katsellut elokuvaa lukuisia kertoja sieltä täältä, sillä se on pyörinyt koko talven kiivaasti Canalilla. En kuitenkaan ole koskaan tajunnut, että Tuhkimo-satu kulkee elokuvan hallitsevana teemana. Tässä kohtauksessa Carrie värittää Tuhkimon kengän siniseksi. Juuri samanvärisen Manolon Kiho pujottaa lopulta Carrien jalkaan. Juuri tällaisista hiotuista detaljeista pidän! Vaikka en sitten niitä itse tajuaisikaan.

Uuden Sex and the City 2-trailerin perusteella jatko-osan teema on Aladdin. Tullessani ykkösen jälkeen teatterista toivoin sydämestäni, ettei uusia elokuvia enää tehtäisi. Nyt tämän kirjan luettuani huomaan kuitenkin, että vaikka juoni ei aina kantaisikaan, tekevät huolellisesti hiotut yksityiskohdat jo paljon. Itse asiassa olen virittynyt  niin tunnelmaan, että iltavapaa on jo anottu kesäkuun toiselle päivälle!

Avainsanat: chick lit, elokuvat, muoti, sinkkuelämää