Amma lukee aakkoset läpi

Amma siirtyy kirjoineen tällä päivämäärällä Bloggerin puolelle. Laitappa siis muistiin osoite: www.ammankirjablogi.blogspot.com

Sieltä löytyy uusi blogini Amman lukuhetki. Nimenhuuto suoritetaan ARVONNAN muodossa, kiirehdi siis paikalle!

Nähdään,

Amma

Ennakkotiedotuksena ilmoitettakoon, että Amma pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa uuteen osoitteeseen ensi viikolla. Lisätietoa ajankohdasta ja uusi osoite lähempänä h-hetkeä! Toivottavasti kaikki pysytte mukana Rauhallista sunnuntai-iltaa ja energistä alkavaa syysviikkoa!

Avainsanat: blogi

Viime viikolla puhuttiin blogin pitäjistä, nyt siirrytään huomattavasti suurempaan joukkoon, nimittäin blogin lukijoihin. Meille bloggaajille on yleensä ainakin osittain epäselvää, ketkä blogiamme lukevat. Tietyt vakiokommentoijat ilahduttavat kommenteillaan, voimme myös asentaa erilaisia kävijälaskureita, joista saa ehkä tietoa mistä päin Suomea tai maailmaa blogia lukemassa käyneet ovat. Monissa blogeissa voi myös kirjautua vakiolukijaksi. Näistä toimenpiteistä huolimatta bloggarit kokevat silloin tällöin sen hämmentävän (ja iloisen!) yllätyksen, että joku tunnustautuu kainosti blogin vakiolukijaksi ilman, että blogin pitäjällä olisi ollut siitä aavistustakaan! Oma blogini on kooltaan vaatimattoman kodikas, mutta siitä huolimatta edellisen Desperate Housewifes- postauksen kävi lukemassa satakunta lukijaa. Kuitenkin postaukseen tuli tasan yksi kommentti. Ihan ok, kommentointi ei ole pakollista, mutta vääjäämättä alkaa pohtia, ketkä ovat ne 99 hiljaista?

Virtuaaliyhteisöjä kuvataan Nikusen Fanikirjassa repaleisiksi, alati liikkeellä oleviksi organismeiksi ja sitä ne toden totta ovat. Me bloginlukijat tulemme ja menemme, käymme kurkkaamassa erilaisia blogeja ja seuraamme niitä jonkin aikaa selvittääksemme mistä on kyse. Jos blogi miellyttää, jäämme vakkarilukijoiksi, jos ei, siirrymme eteenpäin, emmekä todennäköisesti kuukauden kuluttua enää edes muista kyseistä blogia. Häilyväinen on bloginlukija, voisi sanoa.

Toisaalta meitä vakkarilukijoita on paljon. Ja kun esimerkiksi useimmat kirjablogien pitäjät seuraavat toistensa blogeja, muodostuu siitä jonkinlainen, jos nyt ei yhteisö, niin verkosto ainakin. Se ei välttämättä ole erityisen vahva, mutta toisaalta tietyt bloggareitten väliset siteet sen sisällä  ovat hyvinkin lujia.

Kaiken kaikkiaan tämä virtuaaliyhteisöasia on aika vaikea. Ainakin meille kalkkiksille (ehkä nykynuoret eivät enää järjestelmällisesti problematisoi kaikkea tekniikkaan liittyvää). Mielestäni vaikeutta kuvaa hyvin suomi-blogi-sanastoon vakiintuneet termit kuten blogimaailma, blogistania ja erityisen kuvaava blogisfääri. Blogimaailma on jokin toinen maa tai maailma, jopa toinen ulottuvuus, jota on vähän vaikea hahmottaa tai kuvata ja johon on hankala suhtautua. Teidänkin vastauksissanne tämä nousi usein esille: blogimaailma vie yhä enemmän aikaa “oikealta” elämältä, on blogiystäviä ja “oikeita” ystäviä, olemme sukeltamassa entistä enemmän “sisälle” tähän uuteen ja pelottavaan ulottuvuuteen, joka on piilossa “oikealta maailmalta”.

Voisin jatkaa vielä pitkäänkin, mutta lopetan tässä vaiheessa, ennen kuin huomaan pohtivani maailmankaikkeuden syntyä Nyt on teidän vuoronne. Vakituisten kommentoijien kommentit ovat aina yhtä tervetulleita ja ilahduttavia, mutta erityisesti haastan

JUURI SINUT, LUKIJAN, JOKA LUET TÄTÄ, MUTTET KOSKAAN KOMMENTOI

ilmoittautumaan.  Juuri te, hiljaiset ja näkymättömät, muodostatte ne mielenkiintoiset blogiverkon liehuvat lonkerot, joita  emme näe. Kommentointi on toki aina vapaaehtoista (olen itsekin siinä aivan liian laiska), mutta me bloggaajat elämme niistä, blogista puhumattakaan. Lukijoiden kommentit saavat pölyiset ajatelma-arkistot heräämään eloon ja muuttumaan tällaisiksi virtuaaliyhteisöiksi, joista edellä olen yrittänyt kirjoittaa. Ilman kommentteja ei ole blogejakaan!

Avainsanat: blogi, ynnä muuta

Aakkoseni alkavat käydä vähiin. Mieleeni tuli, että haluan ehdottomasti sisällyttää niihin hieman romantiikkaakin. Aikoinaan romanttisia kirjoja tuli luettua paljon, mutta sitten tuli aikuisuus ja akateemisessa maailmassa ah, niin suosittu maailmantuska. Ehkä näin kotiäitinä voisi taas vähän relata?

Harmillista sinänsä, ettei kirjaston romantiikkaosastolta mukaan nappaamani Nancy Zaroulisin Viimeinen valssi (1984) ollut kovinkaan romanttinen kirja. Vai mitä mieltä te olette: riittääkö romantiikan määritteeksi se, että 1) kirjoittaja on nainen 2) hän kirjoittaa naisista 3) historiallisessa ajassa ja puitteissa 4) mistä syystä heidän elämänsä sattuu pyörimään avioliiton, perheen ja juhlien ympärillä 5) koska tuona aikana säätyläisrouvilla ei ollut oikein muutakaan tekemistä 6) MUTTA oikeasti heidän elämänsä suurin tragedia oli juuri romanttisen rakkauden puute? HÄH?

Vika voi olla tietysti minussakin, joten parasta siirtyä  juoneen. Kirjan kertoja Marian ja Isabel ovat juuri edellä kuvatun kaltaisia säätyläisnaisia ja parhaita ystävättäriä 1800-luvun lopun Bostonissa. Kumpikaan ei mene naimisiin “sen oikean” miehen kanssa ja siitä tietysti seuraa vuosien ja vuosikymmenten saatossa kaikenlaista ikävää. Kaupungin miesten tehtävä on tehdä rahaa ja paljon, naisten puolestaan olla kuuliaisia ja kuluttaa miestensä rahoja mahdollisimman tehokkaasti. Marian muistelee kirjassa elettyä elämäänsä jo iäkkäänä leskirouvana. Tarina ja kerronta toimivat varsin hyvin, olkoonkin, ettei Zaroulis aivan onnistu välttämään anakronismin ansaa naisasioita käsitellessään.

Olen lukenut kuluneen vuoden aikana aivan liian monta naisten asemaa käsittelevää teosta, joten alan tulla yliherkäksi koko asialle. Myönnettävä on, että on varmasti ikävää, jos joutuu rakastamansa miehen sijasta elämään kylmän ja despoottimaisen lahnan kanssa ja joutuu käyttämään sisuskalut rusentavia korsetteja, mutta tarvitseeko sitä joka sivulla erikseen mainita? Sitä paitsi tasa-arvokysymyksen vetäminen tarinaan mukaan on hieman puolivillainen ratkaisu, sillä Zaroulis ei huomaa kuvaavansa maailmaa, jossa niin miehet kuin naisetkin ovat onnettomia, vieläpä samoista syistä.

En siis nosta tätä kirjaa lähimainkaan klassikko-osastolle, mutta viihdyttävä, otteessaan pitävä ja jopa ajatuksia herättävä se oli siitä huolimatta!

Avainsanat: 1800-luku, äitiys, naisen asema, naiset, perhe, ystävyys

Upeita, hienoja vastauksia kaikki! Ja niitä saa tietysti lähettää edelleen. Minusta (ja varmasti myös teistä) on ollut todella mielenkiintoista lukea ajatuksianne blogeista sekä kertomuksia siitä, miten bloginne on saanut alkunsa. Hyvähyvä!

Vastavuoroisesti valaisen muutamalla sanalla minäkin oman blogini syntytaivalta. Toisin kuin monet vastanneista, minä en tiennyt blogimaailmasta oikeastaan yhtään mitään vielä vuosi sitten. Kävin ehkä satunnaisesti lukemassa joidenkin poliitikkojen blogeja, mutta pääsääntöisesti mielikuvani blogeista perustuivat jo useaan otteeseen vastauksissakin esille nousseisiin muotiblogeihin. Eikä se mielikuva ollut kauhean positiivinen (nykyään kyllä seuraan paria muotiblogiakin ) Minulla ei siis ollut hajuakaan blogiyhteisöllisyydestä tai toisista kirjablogeista.

Pääsyy blogin aloittamiseen oli kirjoittamisen palo. Kirjoitan paljon niin harrastus- kuin puolivakavassa mielessä, mutta lapseni syntymän jälkeen huomasin, ettei pitkäjänteiseen keskittymiseen ja tuntikausien kirjoittamissessioihin ole kunnollista mahdollisuutta. Blogin pitäminen tuntui tarjoavan oivan ratkaisun tähän ongelmaan. Yhden blogipostauksen kun saa suhteellisen lyhyessä ajassa valmiiksi. Olen pitänyt ylimalkaista kirjapäiväkirjaa vaihtelevalla menestyksellä jo aiemmin, joten blogin aiheen valinta oli helppoa.

Vasta kun olin saanut oman blogini käyntiin, aloin pikku hiljaa tutustua ympäröivään blogisfääriin. Se oli jonkinlainen järkytys! En ollut, ihan totta, koskaan tajunnut, kuinka paljon eri aiheita käsitteleviä blogeja onkaan! Ihan kuin olisin astunut toiseen maailmaan! Nykyään kirjoittaminen on ainoastaan yksi syy bloggaamiselle. Koko ajan tärkeämmäksi muodostuu toisten blogien seuraaminen ja blogiyhteisöön kuuluminen. Seuraan monenlaisia blogeja, mutta “henkisen kotini” olen löytänyt muista kirjabloggaajista. Lukeminen ja ylipäänsä kirjallisuus harrastuksena on saanut aivan uutta syvyyttä ja hohdetta, kun sen voi jakaa toisten samanhenkisten ihmisten kanssa!

Monet teistä käsittelivät julkisuusasiaa omissa vastauksissanne. Blogimaailma tuntuu liikkuvan jossakin hämärällä julkisen ja yksityisen rajamailla, joten jokainen meistä on joutunut miettimään, miten siihen suhtautuu. Minä kirjoitan blogia omalla nimelläni. Sillä ei ole mitään tekemistä julkisuushakuisuuden kanssa, päin vastoin, olen useita kertoja ollut muuttamassa blogia nimettömäksi. Toisaalta omalla nimellä kirjoittaminen toimii eräänlaisena suodattimena tai laaduntakeena. Jokaista postausta tehdessäni minun on tarkistettava, etten ole kirjoittanut ihan puhdasta kuraa ja että pystyn seisomaan sanojeni takana tilanteessa kuin tilanteessa. Se on ihan hyvä asia, sillä kirja-arvosteluni tahtovat aina lipsua yhteiskunnallisen paasaamisen puolelle.

Paasauksesta puheen ollen, lopetan nyt tähän, mutta palaan asiaan ensi viikolla. Toivottavasti  Nancy Zouralisin Viimeisen valssin merkeissä ja joka tapauksessa uutta keskustelua blogiyhteisöstä käynnistellen!

Vi ses!

Avainsanat: blogi, ynnä muuta

Kuten edellisessä postauksessa tuli luvattua, käynnistyy syksyn kunniaksi keskustelu blogimaailmasta ja virtuaaliyhteisöistä. Kimmokkeen sain Kaarina Nikusen toimittamasta ja Jyväskylän Yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisemasta Fanikirjasta.

Toivon runsasta keskustelua! Pyydän ilmoittamaan, mikäli joku ei halua, että käytän keskustelussa heränneitä ajatuksia hyväkseni (anonyyminä luonnollisesti) kirjallisuustieteen opinnoissani. Mikäli haluat osallistua keskusteluun, mutta yksityisemmin kuin kommenttiboksissa, voit lähettää minulle spostia osoitteeseen ammanblogi@gmail.com.

http://www.public-domain-photos.com/

Ja sitten asiaan!

Viikon kysymys: Miksi sinä bloggaat?

Fanikirja esitteli pari sellaista virtuaaliyhteisöjen ilmiöitä, joiden pohtiminen tuntui mielenkiintoiselta myös blogien yhteydessä.

Ensimmäinen niistä on vaihtoehtojulkisuus:

Ajallemme on ominaista, että taviksestakin voi tulla julkkis. Tyypillisinä esimerkkeinä tästä ovat erilaiset reality-ohjelmat. Mutta onko blogin pitäminenkin julkisuuden tavoittelua? Kuluneen vuoden aikana erilaisilla keskustelupalstoilla on käyty keskustelua siitä, haluavatko bloggaajat toitottaa blogeissa omaa erinomaisuuttaan. Pintapuolisella arvioinnilla voidaan sanoa, että blogin pitäjä on “tähti” ja blogin lukijat hänen “fanejaan”. Toisaalta bloggaajat ovat paitsi “tähtiä”, yleensä myös toisten blogien “faneja”, joten periaatteessa kaikki ovat kuitenkin tasa-arvoisia.

Ette näe ilmettäni tätä kirjoittaessani, mutta se on hyvin itseironinen. Teistä en tiedä, mutta olo ei kyllä yhtään tunnu tähdeltä. Enkä pidä blogia siinä toivossa, että päätyisin julkkikseksi. Olisin varmasti valinnut jonkin hieman mediaseksikkäämmän aiheen, jos niin olisi. Toisaalta muoti- ja lifestylebloggaajien joukossa on varmastikin myös niitä, jotka oikeasti tavoittelevat julkisuutta. Onhan Suomessakin jo niitä, joille bloginpito on ansiotyötä.

http://www.public-domain-photos.com/

Toinen mieltäni askarruttamaan jäänyt käsite on sijaiseläminen:

Seuraammeko toisten blogeja siksi, että blogistit tekevät asioita, joihin emme itse syystä tai toisesta pysty? Jälleen tekisi mieleni viitata muotiblogeihin: niistä voimme ihailla vaatteita, joihin meillä ei ole varaa tai jotka eivät sovi ruumiinrakenteellemme. Kirjablogit lienevät tässäkin suhteessa tasa-arvoisempia: kirjojen lukemiseen ja niistä kirjoittamiseen tarvitaan lähinnä vain aikaa (toki myös tietoa, taitoa ja innostusta!).

Toisaalta, kuten eräs blogiystäväni niin hyvin kommentoi kirjasta: “Minulle riittää, että sinä luet sitä ja kerrot siitä.” Tunnustan, että kirjablogien seuraaminen on minulle sijaiselämistä. En nimittäin mitenkään ehdi, enkä aina edes halua lukea kaikkia mahdollisia kirjoja, mutta on kiva, kun joku säästää aikaani ja kertoo minulle olennaisen lukemastaan mielenkiintoisesta kirjasta. Sijaiseläminen voi siis olla myös hyvä asia!

Ja nyt arvoisat lukijat, on teidän vuoronne! Ruotikaa ja repikää, argumentoikaa ja arvioikaa edellä kirjoitettua ja ennen kaikkea kertokaa, MIKSI SINÄ BLOGGAAT?!

JK. Ensi viikolla vuorossa pohdintaa siitä, mikä blogimaailma oikeastaan on ja millaista yhteisöllisyyttä siihen kuuluu.

Avainsanat: blogi, ynnä muuta

Seuraa akateemista asiaa. Kuten otsikostakin voi päätellä

Kesätauolla olleet kirjallisuusopintoni palaavat takaisin harrastuksiini syksyn koittaessa. Koska tenttikirjojen lukeminen ymmärrettävästi vie aikaa “viihde”kirjojen lukemiselta, tulee kirjallisuustiede väkisinkin tunkeutumaan myös Amman blogiin. Mutta ei pelkoa, kieli pysyy poskessa ja ketunhäntä kainalossa edelleenkin!

Parhaillaan luen Kaarina Nikusen toimittamaa Fanikirjaa populaarikulttuurin oppimistehtävää varten. Oikeastaan minun piti vain selailla kirjaa valituista kohdista, mutta jäin siihen aivan totaalisesti koukkuun. Jos siis jotakuta kiinnostaa tieteellinen kirjallisuus populaarilla aiheella, suosittelen tätä vilpittömästi. Usean kulttuurintutkijan artikkelit käsittelevät fanikulttuuria eri kanteilta tarkasteltuna. Aiheina ovat esimerkiksi penkkiurheilu, Ismo Alangon fanit, scifi ja Big Brother. Triviaaleilta vaikuttavat aiheet peilaavat varsin komeasti sitä yhteiskuntaa, jossa paraikaa elämme. Esimerkiksi Big Brotherin kiinnostavuus nousi mielessäni potenssiin kymmenen, kun sitä alkoi miettiä kulttuurintutkimuksen näkökulmasta rahaa ja huomiota tahkoavana elämystuotantona.

Itse etsin kirjasta tulkintaa internetin ja multimedian aiheuttamasta muutoksesta viestinnässä ja yhteisöllisyydessä. Aihe onkin pyörinyt mielessäni paljon viime päivinä, joten varautukaa siihen, että polkaisen jonkin ajan kuluttua käyntiin keskustelun virtuaaliyhteisöistä ja (kirja)blogimaailmasta.

Mutta siihen asti, mukavaa viikkoa (Big Brotherilla tai ilman )

Nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Tunnen sen hyppysissäni ja melkein yletyn kurottamaan siihen. Pinnistän oikein. Mutta kuitenkin, jotakin jää uupumaan ja jäljelle jää vähän haikea olo.

Yllä oleva voisi olla katkelma Richard Yatesin Revolutionary Roadin (alkup. ilm. 1961) päähenkilön Frank Wheelerin ajatuksista, mutta ei ole. Se on ihan minun omani. Revolutionary Road ei päästä lukijaansa helpolla. Se on syvän ristiriitainen teos. Tai sitten minä olen ristiriitainen. Kaipa kyseessä on mestariteos, sillä en voi lakata reflektoimasta kirjaa omaan itseeni. Mutta sitten kuitenkin…

Arvostelen tämän kirjan väittelymetodilla, sillä en yksinkertaisesti pysty olemaan tästä kirjasta yhtä mieltä. Joko kirja on monimuotoinen tai sitten minä.

Äh, asiaan.

VÄITTÄMÄ:

Juoni on köyhä. Siinä ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään viimeistä viittäkymmentä sivua lukuun ottamatta. Päähenkilöt Frank ja April elävät tylsää keskiluokkaista amerikkalaista unelmaa. Paitsi että kuten amerikkalaisiin unelmiin olennaisesti liittyy, he eivät osaa arvostaa sitä ollenkaan. Ja sitten kaikki on kamalan vaikeaa, ihan kuin maailman suurin ongelma oikeasti olisi se, ettei viihdy työssään tai ei ainakaan halua myöntää sitä vaimolleen.

VASTAVÄITTÄMÄ:

Kirjassa ei ehkä tapahdu murhia tai vallankumouksia, mutta siinä tapahtuu kaikki. Elämä on se, joka tapahtuu. Sitä paitsi ne viimeiset viisikymmentä sivua lienevät vaikuttavimmasta päästä koko  kirjallisuushistoriassa. Unelias lähiö muuttuu arvaamatta henkilökohtaiseksi painajaiseksi. Mitä muuta tarinalta voi vaatia?

VÄITTÄMÄ:

Osittain aiemmin mainitusta syystä johtuen kirja on tylsä ja pitkäpiimäinen. Vaikka sivuja ei ole kuin nelisensataa, tulee jäljellä oleva osa selattua läpi useaan otteeseen, siinä toivossa, että se olisi itsestään kutistunut. Ei ole, luettava se on, perhana.

VASTAVÄITTÄMÄ:

Se tarkkuus ja herkkyys, jolla Yates kuvaa henkilöidensä ajatuksia, toiveita ja pelkoja on häkellyttävän taidokasta. Tämä on tekstiä, jota kuuluukin lukea hitaasti ja nautiskellen hämärässä kirjastohuoneessa vanhojen kirjojen tuoksussa nojatuolissa istuen ja voimakasta suklaata nautiskellen. Kiirehtiminen on kirjailijan työn häpäisyä.

VÄITTÄMÄ:

Henkilöt ovat rasittavia. Miten Yates on viitsinytkin luoda noin ylimielisiä, lapsellisia ja epäkiitollisia typeryksiä kirjan päähenkilöiksi? Päät täynnä suuria sanoja ja suunnitelmia, mutta todellisuudessa iltapäivät kuluvat kotona tissutellen ja  potaskaa puhuen naapurin samanlaisten tyhjäpäiden kanssa! Aargh!

VASTAVÄITTÄMÄ:

Juuri kun Yates kuvaa henkilöitään kaikista typerimmällä hetkellään, on pakko myöntää, että “juuri noin minä olen toiminut!”, “aivan kuin minun suustani!”, “minäkin olen joskus ajatellut näin!”

Yates tuntuu pelaavan peliä niin lukijansa kuin luomiensa henkilöhahmojensa kanssa. Pelistä kaikessa onkin kysymys. Lopussa mukavan turtunut lukija lyödään polvilleen ja  saadaan nielemään kyyneleitä. Myös Frank ja April pelaavat koko ajan peliä. Heidän parisuhteensa koostuu huolella mietityistä toimintastrategioista, esityksistä ja tarkoituksellisista eleistä. Ei ole vaikea arvata, miten sellainen parisuhde menestyy. Sille käy yhtä hyvin kuin Laurel Playersin harrastajateatterin ensi-illalle. Kaikki näyttelevät silloin, kun pitäisi olla aito ja elää.

Jäljelle jää vaivaannuttava kysymys: onko parisuhteessa, ihmissuhteissa, elämässä ylipäänsäkin, aina kyseessä jonkinlainen peli?

JK. Leena Lumi on katsonut tavalliseen tapaansa sekä kirjan ja tässä tapauksessa myös minun sieluuni. Käy lukemassa hänen arvostelunsa täältä.

Avainsanat: äitiys, ihmissuhteet, klassikko, lapset, miehet, naiset, perhe

Posti toi tänään iloisen yllätyksen, kun laatikosta löytyi John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Kiitos sille blogiystävälle (taisi olla Anni!), joka vinkkasi Gummeruksen Lindqvist-kampanjasta Facebookissa. Vinkkinä kustantamoille, että en pistäisi pahakseni, jos vaikka kerran viikossa postilaatikkoon ilmestyisi uusi pokkari. Ja älkää nyt hyvät ihmiset kommentoiko tähän, että liity kirjakerhoon, eihän se ole ollenkaan sama asia!

Kun Ammalle tarjotaan ilmaista kirjaa, Amma ei sano ei. Enpä siis ahneuksissani huomannutkaan, että kirja käsittelee vampyyreita. Olen jo kuukausikaupalla ihmetellyt vallitsevaa vampyyri-innostusta, joka näyttäytyy minulle pelkkänä katu-uskottavampana versiona Harry Potterista (josta kylläkin pidän). Olin jo oikeastaan ehtinyt vannoa pitäväni näppini irti verenimijöistä, mutta nähtävästi joudun pyörtämään puheeni. Digiboxilta sattuu löytymään Ystävät hämärän jälkeen myös elokuvaversiona, joten myöhemmin luvassa synkronoitu kirja- ja elokuva-arvostelu. Älkää kuitenkaan pitkästykö odotellessanne, sillä aakkoshaaste ja Y-kirjain ovat vielä pahasti vaiheessa.

Kävin eilen paikallisen lelukaupan alennusmyynneissä ja se osoittautui oikeaksi aarreaitaksi. Kotiin viemisiksi (niin, mitä mamma tekee, kun pääsee yksin kaupungille? No shoppailee lastenkirjoja tietenkin!) mukaan lähti Kirjalito-kirjat Ensimmäiset värini sekä Nallekarhun uniaika. Ensimmäisen päivän käyttökokemusten perusteella yksimiehisen koeyleisöni mielestä esineitä ja värejä esittelevä Ensimmäiset värini on vielä liian pitkä ja ainakin vähän tylsä, mutta sitä on kiva hakata ja heitellä. Sen sijaan uskonnollissävytteinen Nallekarhun uniaika osoittautui aivan ihanaksi. Äidinkin mielestä kirja on kohokuvioineen ja kimalteineen kaunis ja mikä parasta, nallekarhu tekee iltatoimensa mukisematta ja menee muutenkin kiltisti ja omatoimisesti nukkumaan. Tätä kirjaa meillä tullaan lukemaan usein!

Avainsanat: kirjahankintoja, ynnä muuta

Anni.m. kirjoitti blogissaan, ettei häntä oikein huvita kirjoittaa huonoista kirjoista. Sama täällä. Paitsi että oikein huonoista kirjoittaa mielellään. Onhan niissä sentään jotain, mistä kirjoittaa. Mutta entäs sitten tämmöiset keskinkertaiset tekeleet, jotka eivät juuri sytytä ajattelemaan lukiessa muuta kuin seuraavan päivän kauppalistaa? Kun on tuhlannut useita tunteja elämästään tällaista kirjaa lukiessa, tuntuu kohtuuttomalta tuhlata sitä vielä lisää kirjoittamalla siitä. Ja sitten vielä te, uskolliset lukijani, tuhlaatte omaa aikaanne tätä lukiessanne! Näinä tehokkuuden aikoina tämmöinen joutokäynti on kansantaloudellisessa mielessä silkkaa tuhlausta.

Tarkemmin ajateltuna on kuitenkin aika upeaa, että luova joutilaisuus, turhuuksien toteaminen ja ajan tappaminen ovat mahdollisia edes täällä blogisfäärissä.

Mutta jos teillä olisi jotakin tähdellisempää tekemistä, rollatkaa toki suoraan alaspäin ja jättäkää puumerkkinne kommenttiosioon, en pane pahakseni. Minä en ehkä ole tänään oikein vireessä, mutta eipä ollut myöskään Francoise Xenakis.

Kaikista turhauttavinta on, jos kirjailija keksii hyvän aiheen kirjalle, muttei oikein osaa hyödyntää sitä. Xenakis huomasi aikoinaan, että monia menneisyyden merkkihenkilöiden vaimoja kohdeltiin historiankirjoituksessa törkeästi. Heidät kuvattiin kiukkupusseina, hanhenaivoisina kanoina ja ylipäänsä itsekkäinä miehensä luomistyön häiritsijöinä. Xenakis päätti kirjoittaa fiktiiviset puolustuspuheenvuorot  viidelle naiselle (Martha Bernays/Sigmund Freudin vaimo, Adele Foucher/Viktor Hugon vaimo, Jenny von Westphalen/Karl Marxin vaimo, Ksanthippe/Sokrateen vaimo ja Alma Schidler/Gustav Mahlerin puoliso). Aloittaessaan hän nähtävästi päätti, että jokaisen kyseessä olevan naisen elämä on ollut kurjaa, he ovat olleet paljon puolisoaan viisaampia ja itse asiassa miehet ovat ottaneet kunnian heidän keksinnöistään ja ajatuksistaan. Nämä miehet puolestaan olivat viettiensä perässä juoksevia, surkeita, itsekkäitä, äidinkorvikkeina vaimoaan pitäviä luusereita, jotka tekivät puolisoidensa elämistä pelkkää kurjuutta.

Niin paljon olen kaksilahkeisia blogissani suominut, että olen heille jotakin velkaa. En jaksa innostua siitä, että kirjailija ajelee telaketjulla historian merkkimiesten ylitse pitkin ja poikittain. Sitä paitsi Xenakisin ratkaisu tuntuu myös taiteellisesti tarkasteltuna varsin laimealta näinä tasa-arvon aikoina.

Avainsanat: naisen asema